Musta ei ole kovasti kuulunut, jotenkin on ollut niin paljon töitä, edelleen muuttoon liittyviä säätöjä ja mm. passin uusimista (toimii muuten loistavasti Tukholmasta käsin - kunhan on kaikki väestötiedot kunnossa).
Tällä kertaa tällainen aika filosofinen postaus. Juteltiin tänään lounaalla työkavereiden kanssa ympärillämme kasvavista mahoista ja pienistä kääröistä, joita porukka tuo näytille. Don't get me wrong, mulla ei siis ole mitään vauvakuumetta, vaan mietittiin vain hellyyden ja rakkauden määrää elämän aikana.
Ajatelkaa, kun on vauva, niin kaikki haluaa tulla katsomaan, halimaan ja paijaamaan, ilman mitään estoja. Vaikka pidemmänkin matkan takaa. Varmaan 99% ihmisistä, joita vauva kohtaa, on valmiita vähintään hieman silittämään poskea - tuntemattomatkin! Ala-asteellakin vielä saa hellyyttä sukulaisilta ja kavereilta. Mutta sitten se alamäki alkaa. Aikuisiällä ei paljon hellyyttä saa kuin puolisoltaan. Vähänkin tuntemattomammat ei vahingossakaan edes kosketa toisiaan, ellei ole jokin pakottava tarve. Ja sitten kun on vanha ja makaa sairaalapedissä niin lähimmät sukulaiset tulee pitämään kädestä ja that's it. Se niistä halauksista ja paijaamisesta. Kurjaa...
Ehkä sen ei aina pidä olla näin. Hellyyttä maailmaan!
(kuva Bigger Bite Out of Life)
//Noora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti